Tänään törmäsin yhteen vanhaan tuttuun, vuosien, oikeastaan vuosikymmenten, takaa. Viimeksi olin hänen seurassaan vuonna 1984, lukion kirjallisuustunnilla. Vietin hänen seurassaan monia tunteja vuosien 1980 - 1984 aikana. Nyt pääsin taas hänen seuraansa tyttäreni lukion kirjallisuustehtävän kautta.

Huomasin, että minun on oikeastaan ollut ikävä häntä, hänen hauskoja kielikuviaan, leppoisaa suhtautumista luontoon ja ihmisenä olemiseen. Huomasin myös, että nyt löysin hänestä uusia tasoja, joita en nuoruuteni päivinä nähnyt. Hauskaa!

Kyseessä on Risto Rasa, joka oli yksi mielirunoilijoistani ja jonka myöhempään tuotantoon päätin tutustua lähiaikoina. Tässä teillekin muutamia ruonoja, jotka miellyttävät minua. Ne ovat runokokoelmasta Metsän seinä on vain vihreä ovi.

Puut liikkuvat keväisessä metsässä,

kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä  kuin takeiksi harteilleen.

 

Viisarit liikuvat,   kello käy,    aika kuluu.

Ja jossakin joku jo odottaa vuoroaan,     mutta me vain emme poistu.

 

Koivun oksalla    korvan muotoinen pahka     kuin se kuuntelis

 

Omenan kuoressa on reikä.   Jos siihen painaa korvansa kiinni

ja kuuntelee tarkasti, voi veden ja tuulen ääniltä erottaa

astioiden helinää.

Toukka tiskaa.

Näiden runojen myötä sain palata takaisin nuoruuteni suloisiin, utuisiin, huolettomiin maisemiin. Aikaan jolloin uskoin siihen, että kaikki onnistuu. Ja ilokseni olen saanut huomata, että vuosien (lue vuosikymmenten) harhailujen ja tuskailujen jälkeen olen lähellä sitä mielentilaa taas